Miten kirjan kirjoittaminen on muuttanut lukutottumuksiani

28. huhtik.

Villy Lindfelt, kirjailija
Esikoistrillerini Miltä tuntuu tappaa ilmestyi 2020.

Mitä luen? Montako kirjaa vuodessa? Onko kirjan kirjoittaminen vaikuttanut lukemiseeni?

Paitsi että ihmiset ovat olleet kiinnostuneita kirjoittamisestani, moni on kysellyt nyt myös siitä mitä ja miten luen. Koska olen itsekin kiinnostunut siitä miten muut lukevat, myös toiset kirjailijat, ajattelin kirjoittaa muutaman sanan omasta lukemisestani. Lopussa mainitsen vielä muutamia vaikuttavia kirjoja.

Lukemiseni numeroina

En pidä päiväkirjaa lukemistani kirjoista enkä laske montako kirjaa luen vuodessa. En aseta myöskään lukutavoitteita. Jos pitäisi jotain arvata, sanoisin että luen 60 – 100 kirjaa vuodessa. Luen aina jotain kirjaa, se saa riittää. Luen yleensä yhtä kirjaa kerrallaan, joku äänikirja saattaa kylläkin olla samaan aikaan kuuntelussa. Tietokirjoja, erityisesti luovaa kirjoittamista koskevia kirjoja, saatan lukea vaikka joku romaani olisikin kesken. Äänikirjoja kuuntelen liikkuessani, muuten yleensä luen kirjat. Lukemistani kirjoista ehkä 20 – 30 % on englanninkielisiä (lähinnä siksi, että en malta odottaa suomennosta tai sellaista ei ylipäätään ole saatavilla). Englanninkieliset kirjat hankin ja luen lähes poikkeuksetta e-kirjoina.

Miten kirjoittaminen on vaikuttanut lukemiseeni

Pääasiassa luen kirjoja aivan samalla tavalla kuin kuka tahansa lukija. Mutta on kirjan kirjoittaminen silti vaikuttanut lukutottumuksiini. Ensinnäkin luen nykyään hitaammin. Tämä ei ole ollut mikään tietoinen päätös, olen vain huomannut että vauhti on hidastunut ja että ajattelen lukemaani tekstiä enemmän. Saatan myös jäädä miettimään (tai ihailemaan) kirjailijan käyttämiä kerronnallisia tekniikoita, joka sekin voi hidastaa lukemistani.

Toinen selkeä muutos on ollut se, että pyrin lukemaan “huonotkin” kirjat loppuun. “Huonolla” tarkoitan nyt sitä, että kirja ei ollut minun makuuni. Aina en tässä onnistu. Silloin kun onnistun teen sen myös siksi, että yritän miettiä mikä kirjassa oikein tökki. Tämä on mielestäni ammatillisesti kehittävää. (Ja hyvien kirjojen kohdalla saatan vastaavasti miettiä mikä kirjasta teki vaikuttavan.)

Uutta on myös se, että osa kirjoista valikoituu nykyään luettavaksi sillä perusteella, että kirja saattaa olla hyödyksi omalle kirjoitusprojektilleni. Eli jos vaikka kirjoittaisin useassa aikatasossa etenevän kirjan tai coming-of-age kasvutarinan, saattaisin hakea referenssiä vaihtoehtoisista tavoista toteuttaa näitä asioita.

Millaisia kirjoja luen

Kirjoitin jännitysromaanin, mutta luen jännityskirjallisuutta loppujen lopuksi aika vähän. Ehkä enintään joka kuudes lukemani kirja on trilleri tai dekkari. Pidän kyllä jännityskirjoista, mutta pidän paljon muustakin. Ja nyt kirjailijana pyrin myös ammatillisista syistä lukemaan kaikenlaista kirjallisuutta. Se monipuolistaa tarinankerronnallista työkalupakkiani. Tietokirjallisuudessa on aika vahva painopiste nykyään ns. kerronnallisissa tietokirjoissa (nämä ovat siis tietokirjoja, jotka etenevät romaanin lailla). Varsinkin rikos-, jännitys- ja fantasiakirjallisuudessa kirjasarjat ovat tyypillisiä, mutta en itse tapaa seurata ainakaan pitkiä kirjasarjoja.

Suosikkikirjailijat?

Moni kirja on minulle tärkeä, mutta suosikkikirjailijoiden nimeäminen on yllättävän vaikeaa. Siis sellaisten kirjailijoiden, joiden kohdalla voin sanoa että pidän laajasti heidän tuotannostaan. Tätä kirjoittaessa tällaisia kirjailijoita ovat selvästi ehkä vain Cormac McCarthy ja Kazuo Ishiguro. Heillä molemmilla on useampi sellainen teos, joka lukeutuu vaikuttavimpiin lukemiini kirjoihin.

Jännityskirjallisuudessa Gillian Flynn on sellainen kirjailija, jonka jokaisesta kirjasta olen pitänyt. Kiltti tyttö oli erinomainen. Tämän päivän pohjoismaisista rikoskirjailijoista pidän erityisesti Camilla Grebestä ja Niklas Natt och Dagista. Miespuolisista jännityskirjailijoista olen pitänyt varsinkin Dennis Lehanen tuotannosta (Menneisyyden ote, Suljettu saari, Likaista rahaa).

Vaikuttava kirja nostattaa omaa rimaa korkeammalle

Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia on ollut oman kirjailijuuteni kannalta tärkeä kirja. Toinen tärkeä oli edellä mainitsemani Gillian Flynnin Kiltti tyttö. Pidin näistä kirjoista niin, että ne varmasti ainakin myötävaikuttivat siihen että sain itse kipinän ryhtyä kirjoittamaan.

Shirley Jacksonin vuonna 1959 julkaistua Haunting of the Hill Housea on pidetty yhtenä kaikkien aikojen pelottavimmista kirjoista. Pidän itsekin siitä paljon. Ja jollain tavalla se on ehkä ollut myös merkityksellinen kirjoitusprojektilleni, vaikka en yhtäläisyyksiä näekään Jacksonin ja oman kirjani välillä. Jacksonin kirjassa ei lennä veri eikä suolenpätkät. Kauhu ja pelko luodaan hienovaraisemmin, pelkillä vihjauksilla. Juuri tämän takia teos onkin mielestäni hieno. Jackson on myös taidokas luomaan uskottavan tarinan yliluonnollisten ilmiöiden ympärille.

Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden klassikoista nostan esille vielä Henning Mankellin Kasvottoman kuoleman, eli Kurt Wallander -sarjan ensimmäisen kirjan. Kirja on hyvä, ymmärrän miksi Wallanderista tuli niin suosittu. Mutta halusin mainita Mankellin, koska hänen lähtökohtansa rikosromaanien kirjoittamiselle kuulosti niin mielenkiintoiselta. Muistan lukeneeni haastattelun, jossa hän sanoi, että ei itse lue dekkareita eikä oikein edes pidä niistä. Että hänen puolestaan rikoksentekijä voitaisiin paljastaa heti kirjan alussa, jotta voitaisiin keskittyä oikeasti mielenkiintoisiin asioihin. Juuri tällaisista lähtökohdista syntyy uutta ja omaperäistä!

Jos Larssonin ja Flynnin kirjat innoittivat kirjoittamaan, niin Cormac McCarthyn kirjat, erityisesti Raja-trilogia, Tie ja Menetetty maa, ovat toimineet laadullisina kannustimina. Kun näkee ja kokee mitä kaunokirjallisuus on parhaimmillaan, tekee mieli nostaa omankin tekemisen rimaa. Ihailen McCarthyn ekonomista ilmaisutapaa. Kaikki turha on karsittu pois, kirjoissa ei ole ylimääräisiä sanoja. Ekonomisuutta on sekin, että hän ei merkitse dialogia lainausmerkein tai muullakaan tavoin. Repliikit ovat erottamaton osa tekstimassaa. Ja McCarthy jättää lukijalle aika ison roolin, sillä hän harvoin, jos koskaan, avaa kirjojensa henkilöiden päänsisäistä ajatusmaailmaa. Jää lukijan pääteltäväksi miten kirjassa esiintyvä henkilö kokee esimerkiksi väkivallan. Hemingway kirjoitti vähän samalla tavalla.

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta menee samaan vaikuttavien kirjojen kategoriaan, kuin McCarthyn teokset. Kirjan englantilainen hovimestari elää edelleen vanhanaikaisten arvojensa mukaisesti, mutta maailma hänen ympärillään on jo alkanut muuttua toisenlaiseksi. Teoksessa on muutamia vaikuttavimpia kohtauksia, joita olen lukenut. Ja ne ovat vaikuttavia juuri siksi, että Ishiguro valmistelee lukijan perusteellisesti niitä varten. Tämä on myös yksi parhaita esimerkkejä sellaisista kirjoista, joka toimii hyvin äänikirjana.

Modernissa kirjallisuudessa teokset eivät välttämättä ole vahvasti yhtä lajityyppiä, vaan genre-rajat häiventyvät. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Niklas Natt och Dagin 1793 (ja sen jatko-osa 1794). 1793:sta puhutaan joissain yhteyksissä historiallisena romaanina, mutta itse en pidä sitä sellaisena. Minulle se on dekkari tai trilleri, joka sijoittuu historialliseen aikakauteen. Kirja kertoo historialliseen aikakauteen sijoittuvan tarinan modernin dekkarin ja trillerin kerrontakeinoin. Hieno tapa tehdä jotain omaperäistä. Samalla tavalla Liz Mooren Long Bright River ja Rachel Kushnerin The Mars Room – molemmat hyviä kirjoja – ovat hienoja esimerkkejä siitä, kuinka rikos- ja poliisimaailmaan sijoittuva romaani voi olla muutakin kuin kuka sen teki? -dekkari.

Kerronnallisessa tietokirjoissa, muistelmateoksissa ja autofiktiossa vaikuttavia kirjoja ovat olleet muun muassa Jeannette Wallsin Lasilinna, Tara Westoverin Opintiellä, David Sheffin Beautiful Boy, Nico Walkerin Cherry ja Anthony Ray Hintonin The Sun Does Shine – How I Found Life and Peace on Death Row.

- Villy

Villy Lindfeltin esikoistrilleri Miltä tuntuu tappaa ilmestyi Kustannusosakeyhtiö Siltalan julkaisemana vuonna 2020.