Kvartaali kirjailijana
Villy Lindfelt
Kuva: Laura Malmivaara
”Kirjailija” Villy Lindfelt
Esikoisromaanini Miltä tuntuu tappaa ilmestyi noin kolme kuukautta sitten ja se tuntuu edelleen lähinnä vain hyvältä läpältä, jos joku puhuu minusta kirjailijana. Väinö Linna oli kirjailija. Kari Hotakainen on kirjailija. Ja Leena Lehtolainen on sellainen. Mutta Villy Lindfelt? Kamoon.
Totuttelu uuteen titteliin alkoi kustantajan syyskatalogista keväällä 2020. Se oli ensimmäinen paikka, jossa minut esiteltiin kirjailija Villy Lindfeltinä. Sen jälkeen olen esiintynyt Helsingin kirjamessuilla ja kirjastovierailulla samassa ominaisuudessa – tällaisissa tilaisuuksissa ja niiden markkinoinnissa ei vain ole muuta vaihtoehtoa, kuin puhua haastateltavasta tai vieraasta kirjailijana.
”Kirjailija.” En osaa laittaa itseäni siihen lokeroon. Toistaiseksi olen sellainen ehkä hipsukoissa. En edes tunne yhtään kirjailijaa. Ja olen jutellutkin oikeastaan vain yhden esikoiskirjailijan ja toisen tulevan esikoiskirjailijan kanssa. Molempien kanssa keskustelimme myös siitä, että voimmeko me kutsua itseämme kirjailijoiksi. Riittääkö siihen kustannussopimus? Tai pitääkö olla julkaistu kirja? Vai jopa kaksi kirjaa? Puheisiin sotkeutui jo iloisesti mukaan Kirjailijaliiton jäsenyyden edellytykset, joka on kokonaan toinen keskustelu.
Toisaalta kirjailija-statuksen saavuttaminen ei ole ollut minulle tärkeä asia. Tärkeää on ollut tarinoiden kirjoittaminen ja niiden julkaiseminen muiden luettavaksi. Ja olisihan se kiva, jos siitä vähän fyrkkaakin saisi, eli haluan tehdä sitä ammattimaisesti hyvän kustantajan kanssa. Joten ehkä olenkin kirjoittaja?
Oli miten oli, jos puhutaan puhtaasti ammatillisesta samastumisesta, olen oikeastaan insinööri – olen valtaosan elämästäni ollut sellaisten ympäröimä ja heidän kanssaan tunnen oloni kotoisimmaksi. Mutta insinöörikin olen kuitenkin enintään vain hipsukoissa.
Kirkkaiden valojen alla
Kirjailijaksi tuleminen on opettanut monia asioita. Kirjoitusprosessin aikana opin, että valtaosa kirjoitustyöstä on uudelleenkirjoittamista: editointia, muokkaamista, lisäämistä, poistamista ja niin edelleen. Nyt kun kirjoitan toista kirjaa, heitin ensimmäiset 50 sivua roskiin ja aloitin alusta. Teksti ei vain toiminut. Nyt toimii.
En myöskään osannut kuvitella, kuinka paljon kirjoittamiseen liittyy yksityiskohtien tarkistamista. Kirjailija Tommi Kinnunen (hän on oikea kirjailija) totesi jossain haastattelussa, että kun hän kirjoittaa kirjan, puolet ajasta menee tarinan ideointiin ja kirjoittamiseen ja toinen puolisko faktojen tarkistamiseen. Niin merkittävä asia fiktiossakin on yksityiskohtien totuudenmukaisuus.
Mutta itsensä asettaminen julkisen arvostelun kohteeksi – se on ollut se kirjan julkaisemiseen liittyvä asia, josta minulla ei ollut mitään aiempaa kokemusta. Tietyllä tavalla kirjan julkaiseminen on kuin osallistuisi missikisaan. Siinä hypätään lavalle puolialastomana ja haavoittuvaisena, ”virheet” paljastavien räikeiden spottivalojen alle. Kaikki saavat sanoa mitä haluavat. Mutta hymyillä pitää niillekin tuomareille, joiden mieltymyksiä sinä et vastaa.
Samalla tavalla kirjailija hyppää räikeiden valojen alle alastomana ja haavoittuvaisena antaessaan tekstinsä muiden, myös tuntemattomien ihmisten, luettavaksi. Moni ystävä on kysynytkin, että miten oikein uskallan tehdä jotain tällaista, näin intiimiä.
Tiedän, että ystävät ja sukulaiset ovat lempeitä arvioissaan. Mutta tiedän myös, että muilla ei ole sellaista velvoitetta. Lohdullista on silti se, että objektiivista totuutta ei ole, on vain (subjektiivisia) mieltymyksiä ja makuasioita. Riittää, että minäkin kirjailijana löydän kirjoilleni ne lukijat, joiden mieltymykset vastaavat omiani.
Arvioiden vastaanottaminen
Olen häkeltynyt siitä, että olen saanut kirjastani niin paljon positiivista palautetta ja positiivisia arvioita lukijoilta, bloggareilta ja medialtakin. Uskallan silti luvata, että kirjan kun kirjoittaa, palautetta tulee koko skaalalta. Minunkin kirjani arvioissa on ollut koko skaala käytössä. Eihän se edes olisi mahdollista, että kaikki siitä pitäisivät.
Kirjailijan on osattava olla kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka on käyttänyt 7-12 tuntia omaa aikaansa kirjan lukemiseen tai kuuntelemiseen. Riippumatta siitä, mitä tämä piti kirjasta. Kritiikin tai negatiivisen palautteen vastaanottaminen vaati kuitenkin opettelemista ja tietynlaista itsensä ”psyykkaamista”. Parhaimmillaan sellaisesta palautteesta voi saada eväitä kirjoitustyöhön. Ja silloin jos ei onnistu löytämään mitään positiivista negatiivisesta palautteesta, voi kokeilla (jos pystyy) vaikkapa myötätuntoa arvioijaa kohtaan. Bradley Cooperin repliikki (ehkä tahattomasti) ilkeämieliselle veljelleen hetken miettimisen jälkeen The Silver Linings Playbook -elokuvassa on loistava: ”I got nothing but love for you, brother.” Kokeile samaa.
Bradley Cooper, The Silver Linings Playbook (2012)
Uusi aamu
Idea seuraavasta kirjasta muhi pitkään, mutta ei ollut helppoa jatkaa heti uuden kirjan kirjoittamisella. Olin kuitenkin varma siitä, että kirjoitan lisää kirjoja. Keväällä lupasin myös kustannustoimittajalleni, että en aloita uuden kirjan kirjoittamista ennen kuin Miltä tuntuu tappaa on täysin valmis. Se oli fiksu lupaus.
Niinpä aloin kirjoittaa toista kirjaa kesällä, vähän ennen Miltä tuntuu tappaa -kirjan julkaisua. Julkaisu kuitenkin sotki ajatukset ja keskittymiskyvyn pariksi kuukaudeksi. Toisen kirjan kirjoittamiseen tuli taukoa ja etäisyyttä. Kirjan markkinointi vei myös aikaa ja niin sen pitääkin. Etäisyys toiseen kirjaan myös kannatti, sain kiinni tarinan ongelmakohdista. Ensimmäiset 50 sivua meni lähes kokonaan roskiin, aloitin alusta ja nyt homma toimii. En kuitenkaan uskalla luvata milloin tästä tulee valmista. Mutta lupaan, että valmista tulee ja tämäkin kirja vielä ilmestyy.
- Villy
Esikoisromaanini Miltä tuntuu tappaa julkaistiin elokuussa 2020 Siltalan kustantamana.
